"Olen antanut elämäni milloin yhdelle, milloin toiselle ihmiselle ja aina se on heitetty takaisin tyhjänä, vailla mitään minkä vuoksi elää. Voiko ihminen tyytyä elämään pelkkien muistojen varassa? Et voi aavistaa mitä on olla nainen ja joutua kerta kerran jälkeen hylätyksi. Millaista on tietää olevansa kaunis ja viehättävä ja silti joutua hylätyksi. Ymmärtäisin sen jos olisin ruma ja persoonaton, mutta olin ainakin joskus vilkas ja eloisa tyttö ja viehättävä nuori nainen. Katso nyt mitä elämä on tehnyt minulle."
Toi kolahtaa niin pahasti muhun.. Toi kertoo just musta, oon antanu elämäni ja saanu sen takas tyhjänä ja voimattomana. Mut on hylätty aina uudelleen enkä tajuu miks.. Sit kävin miettii kaikkia mun menneitä suhteita.. Mun pisin suhde oli pari viikkoa vajaa vuosi.. Mietin et miks mä oon lopettanu suhteet aina niin lyhyeen. Sit mä jotenki yhistin sen myös siihen, etten pysyny kouluissa, enkä työharjoitteluissa vaadittua aikaa.. Lähiaikoina oon muutenki miettiny et oonkohan mä sitoutumiskammoinen tai jotai.. En mä sitoutumista kammoksu, mä oon aina halunnu enemmän ku mitään muuta vakiintua mut mä en oo vaa pystyny.. Ehkä se johtuu vastakkaisista osapuolista enemmän.. Kuitenki pisti miettimään vielä enemmän kaikkee..
Mun elämässä ei oo koskaan ollu mitään pysyvää. Perhe, koti, kaverit.. Kaikki on ollu nopeita, ohikiitäviä, katoavia asioita. Mikään ei oo koskaan pysynyt.. Ehkä sen takii mä en osaa pysyä..
24 vuotta on pitkä aika joutua aina uudelleen hylätyksi ja etetyksi tai kaltoin kohdelluksi. Elämä on kasvattanut musta vajaan ihmisen.
Perhe on aina ollut niin kaukainen ja epämääräinen asia mulle. En mä osaa kaivata sitä. Pysyvää kotia mulla ei oo ollu koskaan. Keskimäärin kerran vuodessa ollaan muutettu uuteen asuntoon siitä asti kun mä synnyin siihen asti kun muutin omilleni.. Kaverit on ala-asteelta asti niinsanotusi heittäny mut aina syrjään kuin käytetyn, rikkinäisen lelun sen jälkeen kun kyllästyvät tai löytävät uusia kavereita.. Mut on aina heitetty romukoppaan..
Mä oon aina ollu omasta mielestäni persoonallinen, toiset huomioon ottava, helvetin luotettava ja mukava tyyppi, niin en tajuu mikä tässä mättää.. Joskus kyselin läheisiltä et mikä mussa ajaa ihmisiä pois, ja kaikki on sanonu ettei mussa heidän mielestään oo mitään vikaa.. Helvetin tekopyhiä valehtelijoita kaikki.. Nämäkin ihmiset ovat kadonneet elämästäni aikoja sitten.. Nyt viimeaikoina musta on tullut vaan helvetin katkera, masentunut ja elämäniloton surkimus.. Lähivuosina mä oon meinannu lipsua tähän apatiaan, mut oon pitäny pääni pystyssä. Nyt mä en enää vaan jaksa, en pysty. Nää pettymykset ei vaan lopu koskaan.. Sanotaan että ei pahaa ellei jotain hyvääkin.. MISSÄ VITUSSA SE HYVÄ!!?? Mun niskaan on koko mun pienen elämän satanut pelkkää paskaa.. Ne pienet, mitättömät hyvät mitä on joskus ollu, on hylänny mut. Lakannut välittämästä.. Eli se hyvä on myös ollut pelkkää paskaa.. Mä en vaan jaksa enää tätä..
Kaiken huippu on kyl ollu tää päivä.. Suurinpiirtei kaikki mun "kaverit" oli onlinessä tänään ku kysyin veispuukissa et oisko joku voinu lainata mulle 3e bussirahaa et pääsen sairaalasta pois leikkauksen jälkeen huomenna. Kukaan ei vastannu. Kukaan ei ees kysyny et miks meen sairaalaan. Mitä vittua mä oikeesti teen täällä jos kukaan ei välitä oonko mä olemassa vai en. Entä jos mulla ois syöpä tai muuta vastaavaa? Ketään ei kiinnosta.. Vitun hienoo..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti