Kertomus joistain mun vaikeuksista..

Tässä on ihan sikamaisen pitkä "tarina" mitä oon joutunu kokee huonon mielenterveys palvelun takia..

Mulla paheni paniikkikohtaukset niin pahaks tossa kolmisen vuotta sitten, etten pystynyt käyttää ees koiraa lenkillä koska pelkäsin mennä ulos..
Jouduin katukaupasta ostaa rauhottavia, et pystyin esim. käymään kaupassa ja käyttää koiraa pihalla..
Uskalsin ystäväni tuella lähteä viimein hakemaan hoitoa, kun olin taas yrittänyt itsemurhaa.. Pääsin mielenterveysvastaanoton "asiakkaaksi" ja ensimmäisenä aloitettiin käynnit psykiatrisella hoitajalla, ja muutamien käyntien jälkeen pääsin viimein psykologisiin testeihin, kun olin jankuttanut siitä hoitsulle monta kertaa, sillä olen jostain 17-vuotiaasta asti tiennyt että mulla on päässä jotain vialla, mä en oo normaali... Silloin mulla todettiin epävakaa persoonallisuus ja mahdollisuus bipolaarihäiriöön.. Sen jälkeen pääsin ensimmäistä kertaa juttusille psykiatrin kanssa, joka määräsi mulle lääkkeet paniikkihäiriöön, sekä ahdistuneisuushäiriöön ja uniongelmiin, joita mulla on ollut 15-vuotiaasta asti.. psykiatri pyysi minua valitsemaan toisen kahdesta eri lääkkeestä tuohon paniikkihäiriöön. Mitenpä helkkarissa mä voin tietää kumpi mulle sopii.. Valitsin sitten lääkkeen, joka aiheutti mulle pahimmat sivuoireet, mitä mikään muu lääke on aiheuttanut. Ahdistus-lääke toimi mainiosti. Epävakaaseen persoonallisuuteen ei määrätty mitään.. Jonkun aikaa lääkkeitä syötyäni huomasin, että tämä paniikki-lääke ei tehoa, sivuoireiden hävittyä oloni paheni suunnattomasti, depressio-kausia tuli tiheämpään tahtiin ja olo oli sillai kokoajan tasaisesti huono..
Olin silloin myös Akuuttityöryhmän potilas. Ja kävin säännöllisesti psykiatrisen hoitajan kanssa juttusilla. (mikä oli mielestäni aikalailla täyttä ajanhukkaa, mutta kävin silti) Yritin tavoittaa psykiatriani akuuttityöryhmän, sekä psykiatrisen hoitajani kautta, mutta tuloksetta. Halusin siis luopua siitä kamalasta lääkkeestä ja kokeilla sitä toista mitä psykiatri silloin tarjosi.. Olin niin depiksissä, et muutuin ihan eri ihmiseks.. Mä sain pienimmistäkin asioista älyttömiä raivokohtauksia, ja pistin paskaks lähes kaikki huonekaluni ja puolet astioistani ja paljon muuta.. Itsetuhoiset ajatukset täyttivät taas pääni.. (olin tällöin 23-vuotias) 

Päätin sit lopettaa kaiken paskan, kun en saa apua mistään vaikka soittelin jokapaikkaan ja selitin tilanteen, mut kukaan ei auttanut mua..
Vedin yliannostuksen erinäisiä lääkkeitä...Jouduin sairaalaan, mutta pääsin pois jo samana yönä, mikä oli perheeni mielestä äärettömän huono päätös sairaalan henkilökunnalta, koska olin saanut niin pahan kohtauksen..
Kukaan ei tämänkään jälkeen tehnyt lääkitykselleni mitään, joten turvauduin yksityiseen lääkäriin, joka sitten määräsi minulle ne toiset paniikki-lääkkeet heti kun selvitin hänelle tilanteeni.

Ei mennyt kauaa, kun päätin uudestaan lopettaa elämäni, ja sillä kertaa varmistin että se onnistuu. En ilmoittanut kenellekään aikeistani. Vedin erinäisiä lääkkeitä tarpeeksi suuria määriä ja olin ihan rauhallinen. Makasin sohvalla hymyssä suin ja odotin kuolemaa. Sitten jotain yliluonnolliseksi luokiteltavaa tapahtui..
En tiedä kuinka kauan olin nukkunut sohvalla lääkkeet elimistössäni, kun ovikello soi. siellä oli äitini. (äitini käy luonani ehkä kerran kahdessa vuodessa, ja ilmoittaa AINA tulostaan hyvissä ajoin) Äitini teki siis yllätyskäynnin. sanoi, että tuli luokseni minua moikkaamaan, koska hän luuli että minulla on kaikki hyvin.
Juttuhan meni sitten niin, että äitini tajusi tilanteen ja toimitti minut ambulanssikyydillä sairaalaan.
Muistan että mulle tehtiin ainakin 4 vatsahuuhtelua, sillä olin niin sekaisin etten pystynyt juomaan hiililiuosta. Vatsahuuhtelun jälkeen jouduin teho-osastolle. Vietin siellä 3vuorokautta, jonka jälkeen makasin tavallisella osastolla muistaakseni 2vuorokautta. 

Tämän jälkeen sain tavata psykiatrini toisen kerran. Pyysin häntä nostamaan lääkitysteni annostusta, koska silloin paniikkihäiriö-lääkityksessäni oli liian pieni annostus. Tai jos hän vaihtoehtoisesti määräisi jotain lääkettä tähän rajatilaan eli sen aiheuttamiin mielialanvaihteluihin, sillä en ollut vieläkään saanut siihen mitään apua.. Psykiatrini mutisi vaan jotain, eikä ottanut kuuleviin korviinsa mitä yritin sanoa. Lääkeannostukseni olivat selvästi liian alhaiset, sillä sain vieläkin ahdistus- ja paniikkikohtauksia, jotka sitten johtivat tähän vakavaan itsemurhayritykseen. Kun psykiatri ei kuunnellut minua, ja puki jo takkia ylleen lähteäkseen, mä lievästi räjähdin. Ärähdin sit sille, et etkö sä vittu oikeesti tee tälle asialle mitään, haluutsä nähdä mut täällä uudestaan ens viikolla kun joudun taas teholle. Psykiatri sanoi että no, toivottavasti niin ei käy, hyvää päivänjatkoa. Ja hän lähti.

Pien väliselvitys: Olen työtön ja työkkäri huohotti niskaan, et jotain pitää tehdä. No, mä kokeilin kuntouttavaa työtoimintaa yhdellä käsityöpajalla, mutta sekin meni reilun kuukauden jälkeen vituiks mun uniongelmien takia..
Mulla oli tässä vaiheessa muistaakseni kolmas eri unilääke kokeilussa, ja sepä olikin sitten Ketipinor. Neuroleptejä unilääkkeeks??!! 
Okei, ne oli ekat vastaan tulleet napit joiden avulla sain oikeesti unta.
Ongelma vaan on siinä, et pitemmän päälle Ketipinor on ihan helvetistä.
Tolet nous nopeesti ja annostusta nosteltiin jatkuvasti. Sitten kun annostus lähenteli 200mg illassa, päätin lopettaa ite koko lääkityksen.

Elämäni oli yhtä helvettiä taas kerran. Sit mulla oli terveyskeskus-lääkärilleni aika syystä jota en muista. En maininnut hänelle mitään paniikkikohtauksistani tai mistään sellaisesta. Lääkäri selasi koneelta lääkitys-listaani, ja totesi, että nostetaanpas tuota sun paniikki-lääkitystä kun on noin kamalan pieni annostus.  JES!
Sen jälkeen paniikkikohtaukseni loppuivat ja elämä alkoi näyttää paremmalta. 

Siltikkin, en ollut saanut minkäänlaista apua tähän rajatilan aiheuttamiin mania ja depressiokausiin..Ei minkäänlaista mielialan-vaihteluja tasaavaa lääkitystä, ei mitään terapiaa, en päässyt edes psykologille. Edelleen kävin säännöllisesti hoitajan juttusilla ja muutaman kerran hänelle mainitsin tuohduksissani, että miksen saa apua. Eipä auttanut..Mieliala vaihteli edelleen maniasta depressioon muutamien viikkojen välein. Kaksi kertaa sain hoitajalle menemään perille, että haluan terapiaan. Juttu piti hoitaa niin, että psykan hoitsu välitti pyyntöni tk-lääkärille, joka sitten päätti psykan hoitajan kertomusten mukaan, kummallakin kahdella kerralla kun pyysin päästä terapiaan, että en pääse terapiaan, koska elämäni on niin epävakaata. SIIS MITÄ!? Mulla on epävakaa persoonallisuus, ja en pääse auttavaan terapiaan koska elämäni on liian epävakaata! Mikähän helvetin logiikka siinä on? Eikös epävakaat pääse terapiaan nimenomaan muunmuassa sen takia, että saisivat vakautta elämäänsä jne..? 

Joskus näihin aikoihin aloitin Ketipinorin uudestaan ihan pienellä annostuksella, koska eihän ne uniongelmat mihinkään häviä..

Sitten toissakesänä mulla meni aivan totaalisesti hermot kun en saa tarvitsemaani apua mistään, enkä voi elää näin:
Yhtenä iltana, kun olimme kaveriporukalla käyneet tivolissa ja pitäneet hauskaa, sattui sit pienoinen vastoinkäyminen jonka seurauksena raivostuin perhanasti ja sillä hetkellä päätin et nyt mä lähen täältä, enkä epäonnistu enää. Lähdin vauhdilla kipittämään erään 7kerroksisen talon katolle. Yksi ystäväni lähti seuraamaan mua huolestuneena, mut yritin kävellä niin nopeesti et se kaveri ei nää mihin mä meen.. 
Menin vauhdilla kierreportaita talon katolle ja istuin katon reunalle roikottaen jalkoja reunan yli. Päätin soittaa siskolleni ja kertoa mitä teen. Poltin siinä röökin ja itkin siskolle puhelimessa ja jätin jäähyväiset. (sisko on ollut mulle aina kaikista tärkein ihminen)
Juuri kun olin lopettamassa puhelua, yllätyin kun ystäväni, joka oli minua seurannut, ilmestyi katolle. Hän istui viereeni ja juttelimme jotain. Sitten päätin hypätä. Ystäväni sai minusta otteen ja veti minut selälleen katolle. Riuhdoin ja rimpuilin ja itkin ja huusin että hän päästäisi irti, mä haluan lähteä nyt. Ystävä piti musta kii, ja mulla meni hermot, mä sanoin, että jos et päästä irti mun on pakko lyödä sua. En ikimaailmassa haluis satuttaa sitä, mut jossei se päästä irti niin mun on pakko, et se irrottais otteensa. No, mä sit löin sitä kyynerpäällä käsiin ja kasvoihin ja yritin potkia.. (onneks ystäväni ei kanna mulle mitään kaunaa tästä, kaduttaa ihan suunnattomasti) Meidän huuto oli kantautunut kauas ja talon alapuolelle alkoi kerääntyy ihmisiä kattoo.. Mä tiesin et joku on soittanu poliisit yms, ja riuhdoin minkä jaksoin et pääsisin hyppää ennenku kytät tai palokunta tulee.. En ymmärrä miten se mun pienikokoinen ystävä sai mut pidettyy katolla siihen asti kun palokunta ilmestyi katolle ja veti mut mukaansa. 
Tää episodi loppu sit siihen et mä jouduin ambulanssikyydil sairaalaan, ja mulla oli älytön paniikki päällä, mä hyperventiloin ku hullu, ja pyysin apua, mut eipä kukaan tehny mitää.. Mä oottelin ja oottelin paniikkikohtaukseni kanssa jossai huoneessa, kunnes joku huonosti suomea puhuva lääkäri tuli jututtaa.. Se kysyi et mitä mä nyt haluaisin tehdä. Mä vastasin itkien ja huutaen et mä haluun kotiin, haluun pois täältä! Ilmeisesti tämä hoono soomi lääkäri ymmärsi asian niin et haluun vieläki tappaa itteni.. Joku kysyi multa, et haluunko jäädä tänne sairaalaan huoneeseen yöksi. Mä itkin ja huusin et en todellakaan kun mä haluun kotiin mun eläinten luo ja nukkumaan. 
Seuraavaks tuleekin sit joku psykiatri, hoitaja ja vartija (joka sattui helvetti soikoon olee mun kaveri) Ne lähti taluttaa mua johonki. Mä kyselin et mitä tapahtuu, mihin me mennään, mä haluun kotiin. Ne vaan raahas mut hissiin ja sano sit siinä et mä joudun seiska osastolle. Osastolle päästyämme mulla räjähti ja mä rupesin huutaa et en mä haluu sinne, mä haluun kotiin, miks mä joudun tänne.. Mulle kai sanottiin et mä joudun tarkkailuun koska oon psykoottinen. Siitähän mä taas suutuin et en mä helvetti soikoon oo psykoottinen kun mulla on paniikkikohtaus! 
Ne pakotti mut leposidehuoneeseen tarkkailuun. Mulla on ihan vitun paha sairaalakammo ja paniikin lisäks mua kävi pelottaa ihan vitusti. Multa otettiin laukku pois, puhelin pois, kaikki tavarat..Sanoivat että oon siellä leposidehuoneessa yön ja katotaan sit aamulla mitä psykiatri sanoo.. (tai jotai sellasta) Mä aloin panikoimaan heti kun ovet teljettiin ja jäin yksin valkoseen pieneen huoneeseen missä ei ollu mitään muuta ku leposide-vuode. Vittu et mä sekosin, paniikkikohtaus, järkyttävät pelkotilat ja ahdistus... Joku vartija tarkkaili mua pienen ikkunan takaa koko yön. Mä potkin seiniä ja ovee ja huusin et miksei kukaan auta mua kun mulla on näin paha kohtaus menossa, miksei kukaan auta.. Varmaan tunnin huusin ja itkin siel et auttakaa joku, mulla hajoo pää sen järkyttävän pahan kohtauksen kaa.. Kukaan ei tullu auttaa.. Vartija vaan sano että rauhotu, tai mut täytyy pistää lepositeisiin.. 
Jossain vaiheessa hoitajat tuli puhalluttaa mut kun olin juonu sinä iltana vähän.. Puhalsin ihan mitättömät lukemat, mut ei ne voinu antaa mulle rauhottavaa koska oli alkoholii veressä.. 
Silti mä en ihan oikeesti ymmärrä, että kun mulla oli ollu kamala paniikkikohtaus siitä asti kun jouduin ambulanssin kyytiin, ja siel sairaalas kukaan ei auttanu mitenkään.. Eikä varsinkaa sillon ku jouduin sinne tarkkailuun ja kohtaus alkoi uudestaan sekoittuen ahdistukseen ja pelkotiloihin.. Ne katto et mä oon hullu, psykoottinen.. 
Viimeinkin sain sit jossai välis rauhottavaa.. Mulla on korkeet tolet, niin täytyi ottaa toinenkin annos.. Sit mä rauhotuin viimeisellä.. Valvoin ja nyyhkytin koko yön, kunnes joskus sit aamulla pääsin röökille kun se suljetun osaston röökikoppi aukes.. Sit mä sain vähäks aikaa mun puhelimen et sain soittaa ja tekstata ihmisille et joku kävis käyttää mun koiran ulkona jne. 
Mullehan ei missää vaihees sanottu et joutuisin jäämään osastolle.. Sain sellasen käsityksen et joutuisin olee siel tarkkailussa sen yön ja pääsisin aamulla pois.. 
Niin ei kuitenkaan käynyt... Psykiatri määräs et mä joudun jäämään sinne suljetulle osastolle niiden murhaajien ja oikeesti mielisairaiden keskelle vähintään viideks päiväks..Samalla se psykiatri määräs mulle Deprakinet ja lopetti mun ahdistuslääkityksen. (pikkuhiljaa)
Mä hajosin... Oon niin monta kertaa kertonu kaikille mun hoitajille ja kavereille jne, et pahin asia mitä mulle voi tapahtuu, on joutuu suljetulle..
Siellä mä sit hengasin ihan vitun pöpien ihmisten kaa..Siel ei saanu tulla kavereita vierailulle, ainoastaa perheenjäsenet sai tulla.. Mulla ei ollu puhtaita vaatteita, ei mitään, eikä kukaan mun perheenjäsen pystyny tuomaan mulle puhtaita kuteita ja hygieniavälineitä jne... Ainut vaihtoehto oli se, et yks mun ystävä huijas niit hoitsuja et se on mun isoveli ja se toi mulle mitä tarttesin.. 
Mä en vieläkää tajuu miten mä selvisin järjissäni sen 5pv siel.. Puhelinta ei saanu käyttää ku suljetus huonees.. Se kai autto mua jaksaa, kun sain jutella parin kaverin kaa ja se mun ystävä (feikki veli) kävi kaks kertaa moikkaa mua.. 

Sit kun tuli päivä jolloin mä pääsin himaan, piti oottaa et psykiatri tulee antaa jonku lausunnon tai jotai.. Sain sit siinä keskustella niistä ketipinoreista.. Se määräs mulle melatoniinia niiden tilalle. Olin onnellinen kun vihdoinkin joku älys määrätä mulle luonnollista kamaa eikä mitään vitun neuroleptejä tai muita...

En oo kovin montaa kertaa ollu niin onnellinen ku sillon kun mä pääsin ulos sairaalan ovista! Mä sain hengittää raitista ilmaa!! Vittu et oli ikävä pelkästään ulkoilmaa! Sain kävellä auringonpaisteessa kotiin ja nähdä mun rakkaat lemmikit (jotka on mulle koko elämä, siskon ja siskon tytön lisäks) Luulin et tästä tää elämä nyt paranee, sain uuden lääkityksen joka kuulema tasoittaa niitä mielialan vaihteluja. Söin niitä niinku piti ja lopetin sen ahdistuslääkkeen niinku määrättiin.. Mä luotin psykiatriin. Se osottautui virheeks..
Päätin tsekata vähän tarkemmin et minkälainen lääke se Deprakine oikein on, kun jonkun aikaa niitä popsittuani, mun mieliala pysy sillai tasasen pahana.. Masenti vaan eikä mikään enää naurattanu tai tehny iloista mieltä.. Deprakine on manialääke.. 
Mulle, niin vakavasti masentuneelle ihmiselle, joka yritti itsemurhaa, määrättiin mielialaa madaltavaa lääkettä!! MITÄ!!!??
Sit mä päätin lopettaa sen omakätisesti pikkuhiljaa.. Ja kippas kappas kun mieliala rupes kohenee heti kun olin saanu lääkettä vähennettyy!
Tunsin taas oloni omaks itsekseni, pystyin taas nauraa ja olee iloinen ja hyväntuulinen! 

Sit ei menny pitkään, kun mulla rupes esiintyy taas huomattavaa ahdistusta. Melatoniini toimi muutamana ensimmäisenä yönä, mutta sitten sen vaikutus loppui kuin seinään.. Koitin isompaa annostusta ja sitten vielä isompaa, mutta ei auttanut. Tämän takia valvoin 4 vuorokautta, kunnes meni hermot ja viidentenä iltana nappasin taas ketipinoria naamaan..
Tästä asti mulla on lääkitykset siis vain paniikkihäiriöön ja taas ne vitun ketipinorit unettomuuteen.. 
Mun ahdistus vaan kasvoi ja kasvoi. Mulla oli muuttokin tossa syyskuun alussa, ja tässä uudessa asunnossa ahdistus on päässyt aikalailla huippuunsa. Mua ahdistaa ihan kaikki.. Pelkkä ajatus siitä et pitäis vastata puhelimeen kun joku soittaa, saati sitten et pitäis nähdä kavereita.. Mä oon erakoitunu ihan täysin ja tää ahdistus on pilannut mun elämän.. En oo pystyny todellakaan käymään enää sen psykan hoitsun luona ja päätin sit sopii sen kaa et lopetetaan koko hoitosuhde..

Aloitin uudestaan taistelun psykiatrien, lääkärien ja hoitajien kaa.. Oon taas joutunu turvautuu katukaupan lääkkeisiin et pystyn olee ees vähän rentoutuneempi ja hoitaa tärkeet puhelut yms.. Soitin akuuttityöryhmään, että nyt pitää ihan oikeesti saada jutella mun psykiatrin kaa mun lääkityksistä ja mun tilanteesta koska nyt on asiat kärjistyny taas huippuunsa.. Puhelimeen vastannut tuttu hoitaja selitti ensin et enhän mä oo enää akuuttityöryhmän asiakas, et miks mä sinne soitan.. Selitin sit et en tiiä mihin muuallekaan soittaa kun ei oo enää hoitosuhdetta sen psykan hoitsun kaa. Sit se suostu jututtaa sitä psykiatria ja sano et soittaa mulle sit takasin vielä samana päivänä. 
Niin se sit soitti, ja psykiatri oli sanonu sellasia terveisiä, että mun pitää jutella sen psykan hoitsun kaa ja hoitaa asiat hänen kauttaan, että hän välittää sit mun asiat sille psykiatrille.. Joo, siis TÄH!? 
Kyselin sit siinä et mitenhän se on mahdollista kun ei ole sitä hoitosuhdetta ja miksen mä saa tavata mun psykiatria ja jutella suoraan hänen kanssaan. Olenhan kuitenkin tavannut hänet pari kertaa. Enkö saisi edes puhua puhelimessa hänen kanssaan, hänhän oli siellä akuutissa paikalla koko päivän. Hoitaja vastasi että ei se vaan mene niin että saisin jutella suoraan psykiatrini kanssa vaan asiat pitää hoitaa sen psykan hoitsun kaa. " Ei vittu mä en ymmärrä.. Mulla on akuutti hätä, ei hoitosuhdetta missään, eikö sit akuuttiryhmän pitäs helvetti soikoon auttaa? No ei.. Soita sille psykan hoitajalle puhelimessa jankutettiin..
Jaaha.. No mä sit soitin sille psykan hoitsulle ja selitin et soitin sinne akuuttiin ja sieltä käskettiin soittaa sulle. Hoitsu ihmetteli, et miks ihmeessä hänelle soittaisin kun ei ole hoitosuhdetta enää.. Niimpä.. No, onneks se hoitsu on ihan hyvä tyyppi kuitenkin, ja se sit suostu ottaa mun asiat puheeks seuraavassa palaverissa psykiatrin kaa, mikä oli parin päivän päästä..
Kun aika koitti, psykan hoitsu soitti mulle, että järjestetään palaveri, johon osallistuu mun lisäks, hän itse, mun psykiatri ja akuutin hoitaja.. Millonhan tää kokous on. Joulukuussa!
Mun pitää kärsii tääl kaks kuukautta ennenku on joku palaveri mihin mä en varmasti uskalla ees mennä tän järjettömän ahdistuksen takia!!
Katkerana nielin kaiken tämän..

Meni suunnilleen kuukaus, ollaan nyt tässä päivässä..
Ahdistus jatkuu pahana, niin pahana et mulla menee järki.. Mun kaverisuhteet murenee kun en pysty näkee ketää, puhuu ees puhelimessa kenenkään kaa.. Kaikki menee päin viddua tän takii... Elämä pilalla pikkuhiljaa.. Lopulta mulla meni taas hermot tossa noin viikko sitte.. Soitin psykan hoitsulle ja jätin sen puhelinvastaajaan viestin..
Selitin, etten tiedä mihin soittaa, mut soitan sulle kun niin on käsketty..
Kerroin miten tää mun ahdistus on edennyt lääkityksen lopettamisen jälkeen ja että nyt on oikeesti tehtävä jotain koska mun elämä on pikkuhiljaa pilalla.. Pillahin sit itkemäänkin siinä.. Selitin etten mä voi odottaa sinne palaveriin saakka kun tää on näin pahana...Jotain on tehtävä äkkiä..
Seuraavana päivänä se koitti soittaa mulle, mut yllätys yllätys mä en pystyny vastaa puhelimeen ku ahisti pelkkä ajatus..
Toivoin sit, et se ottais tän asian puheeks seuraavassa perjantain palaverissa sen psykiatrin kaa..
Ootin puheluu perjantaina.. Maanantaina, eli eilen.. Ei oo soittanu..
Mä en taas tiiä mitä tekisin.. Mun on pakko huomenna turvautuu taas katukaupan lääkitykseen, et pystyn soittaa sille.. Saa nähdä mitä tapahtuu, vai tapahtuuko taaskaan mitään...

Tiivistettynä asiat joita ei kukaan, kenelle oon kertonu näistä, ei tajuu..
-Miks mulle ei oo vieläkään, kolmen vuoden jälkeen saatu mitään toimivaa lääkettä tän epäväkaan aiheuttamiin mania ja etenkin depressiokausiin?
-Miks en pääse ees juttelee psykologille, vaan pitää käydä jollain hoitsulla joka ei osaa avata mun pään solmuja?
-Mikä helvetin järki on siinä, et mä en pääse terapiaan epävakaan takia, koska mun elämä on epävakaata?
-Miks mä en ole koskaan saanut saikkua, vaikka olen selvästi työkyvytön, yrittänyt itsemurhaa toistuvasti ja joutunut jopa suljetulle?
-Minkä helkkarin takia mun ahdistus-lääkitys lopetettiin sen jälkeen kun olin yrittänyt jälleen itsemurhaa ja kaupan päälle määrättiin manialääkkeitä vaikka lähinnä noita pahoja depressiokausia pitäs hoitaa?
-Minkä takia kukaan ei auta mua, kun joka paikassa mihin mä soitan, käsketään soittaa johonkin muualle? Mua pompotellaan edestakaisin eikä kukaan tee mitään.
-Minkä takia mä en saa keskustella mun psykiatrin kanssa vaan asiat pitää hoitaa välikäden kautta, joka toimii vähän niinkuin rikkinäinen puhelin?
-Minkä takia mut laitettiin leposidehuoneeseen ja väitettiin et olin selvästi psykoottinen, vaikka kerroin kaikille monesti et mulla on paniikkikohtaus ja tarviin mun iltalääkkeet, joita en koskaan saanut, ja sen lisäksi ahdistuskohtaus koska en saanut senkään lääkkeen ilta-annosta?
-Ja minkä takia mua pidettiin suljetulla, ilmeisesti sen takia koska "olin selvästi psykoottinen ja yritin itsemurhaa"? Olinhan ollut hieman aiemmin jopa teho-osastolla itsemurhayrityksen takia enkä silloinkaan joutunut osastolle, kuten en muinakaan itsariyritys kertoina...

Mun ja läheisteni mielestä mua on kohdeltu aivan helvetin väärin, laiminlyöty ja nyt jätetty heitteelle/tyhjän päälle...
Anteeksi näin pitkä selostus, mutta siinä vain murto-osa kaikesta mitä oon kokenut..


Seuraavan päivityksen teen Helsingin sexhibitionista, joka oli tossa viime viikonloppuna :)